Elämännälkää... onko sitä jäljellä?

Vähän aikaa sitten lähetin, ensimmäisen kerran elämässäni, oman kirjoitukseni mukaan kilpailuun. Aiheena oli: Minun oli nälkä.

Viimeisen parin vuoden aikana olen ollut todella tiukalla taloudellisesti, mutta sen myötä myös henkisesti, psyykkisesti ja fyysisestikin. Ihminen kun on kokonaisuus ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Nälkä minulla on ollut, elämännälkä pääosin, sillä ruokaa olen saanut tarvittaessa lapsilta, ystäviltä, seurakunnalta ja pelastusarmeijalta. Pieniä ihmeitä on tapahtunut pitkin matkaa ja ne ovat estäneet pahimmat tilanteet. Mietin tuota kirjoitusta valmistellessani, että voinko edes osallistua, kun en ns. oikeasti ole ollut nälässä, mutta oivallus tuli lyhyellä lenkillä tuiskussa ja tuulessa, kun kasvoja palelsi ja alitajunta sai rauhan, löytyi omakohtainen näkökulma, jota tällä kertaa hieman avaan.

Elämä on minua siis koetellut: on ollut pitkäaikaissairaan lapsen hoitoa, yksinhuoltajuutta, leskeksi jäänti, isän saattohoitoa, avioeroja, työttömyyttä ja pitkiä sairauslomia ja kuntoutusta tai sen puutetta. Pätkätyöt, vaikka ovatkin olleet antoisia ja haasteellisia projekti- tai vastuullisia suunnitettelutehtäviä, vaativat ammatillisen markkinointi aina uudestaan ja uudestaan, sekin on uuvuttavaa kaiken muun keskellä. 

Olen kiitollinen siitä, että olen edelleen HENGISSÄ, sillä sekään ei ole itsestäänselvyys. Pitkin matkaani olen oppinut ottamaan kriisit haasteina, kasvunpaikkoina ja itseeni tutustumisen syventäjinä. KÖYHYYS ja nälkä ovat opettaneet luopumaan paljosta sellaisesta, mikä ovat aikaisemmin kuulunut elämääni ajattelematta sen enempää. Olen oppinut hakemaan apua itselleni, saanutkin, mutta sosiaali- ja terveyspalvelujen, kelan ja te -toimiston sekä eläkevakuutusyhtiön kanssa en ole saanut kuntoutus/työllistymis -palapeliäni valmiiksi, vaikka kuinka olen asiaa viestittänyt: tahdon takaisin töihin ja elämään NORMAALIA mummi-ihmisen elämää.

Olen tehnyt valtavasti töitä, jotta ELÄMÄNNÄLKÄni säilyy ja pitää minut hengissä 

   Minulla on ollut viimeisen kahden vuoden aikana nälkä, joka vaatii saada hyvää ja ravinnerikasta, minulle sopivaa ravintoa (myös lisäravinteita) riittävästi. Olen tehnyt ison työn, jotta kivut ja ahdistus on asettunut minimiin noilla itse etsimilläni ja tekemilläni valinnoilla ja nyt, kun niitä ei katsota tarpeellisiksi (ei saa esim. reseptillä), alkaa kehoa oireille entisin ja jopa uusin oirein. Lääkitystä kyllä on tarjolla, vaikka tiedän, että omilla valinnoillani pärjäisin ilman niitä.

   Kaipaan saada olla muiden ihmisten ILOA tuovassa seurassa… Omat sosiaaliset verkostoni kutistuvat koko ajan ja syrjäytyminen ja yksinolo lisääntyvät, sillä harrastukset, kulttuuritapahtumat, työyhteisö tms. eivät enää kuulu minun arkeeni.  

   Haluan saada läheisyyttä, KOSKETUSTA: helliviä ja hoitavia kohtaamisia vaikka hierojan tai kampaajan käsissä. Myös lomailu tai matkustelu toisi irtiottoa arjesta – ja sitä kapeaa arkea riittää, koti kullan kallis, mutta yksinäinen. 

   Nyt kotikin on viranomaisten suurennuslasin alla, sillä liian kallis vuokra, joka ei asetu tukiaisten sisään on aiheuttanut vaatimuksen etsiä halvempi jatietysti samalla pienempi asunto. Siis tämäkin asia: KOTI on muiden päätettävissä, sillä perusteluiksi ei kalpaa mm. lastenlasten yökyläilyt, joista pienessä yksiössä tulee haasteellisia, sillä nuo minulle tärkeä pikkuihmiset ovat ilon tuojia ja arjenrikkojia. Tai sisäinen RAUHA, jonka olen saavuttanut tässä kodissa pitkän etsimisen jälkeen... sillä ei ole merkitystä vaan sillä että 60€/kk liikaa on vaan liikaa....

   Minulle tärkeä asia, ANTAMISEN ILO, on kadonnut. Toisen ihmisen ilahduttaminen asialla, teolla, käsityöllä tai vaikka kuuntelemisella, jollain mitä minä osaan, on aina antanut myös itselle hyvää mieltä ja energiaa. Nyt käsityöt eivät synny tyhjästä ja ruoka-/kahvivieraat jäävät kutsumatta, omat voimavarat jkeskittyy omaan elämään, sillä siinäkin on nyt tekemistä yllinkyllin. 

Tiukassa taloudellisessa tilanteessa kaikki normaali kutistuu, katoaa ja häipyy 

En tahdo jaksaa enää etsiä ilmaisia tapahtumia tai tilaisuuksia (ei ole rahaa tehdä niitä juttuja, joita ennen on voinut enempiä ajattelematta tehdä), sillä ne syövät niitä vähäisiä voimavaroja ja itsetuntoa mitä vielä on jäljellä. 

Kun voimavarat hiipuvat ja ahdistus valtaa mielen ja kehon, niin NÄLKÄ ei ole enää mielessä.  On ihan sama onko kaapissa enää ruokaa silloin, kun vointi on niin huono, että syömisen ajattelukin tekee pahan olon eikä nälän tunnetta enää ole. Kuitenkin järki tietää, että syödä pitäisi, sillä keho tarvitsee energiaa ja ravinteita. KEHO alkaa reagoida monin tavoin ravinnon puutteeseen ja heittää sitten mielen syöksykierteeseen ahdistuksen, mitättömyyden tunteen ja kehon toimintojen romahduksen kautta.

Se johtaa elämännälän sammumiseen. Tuolla portilla kävin viime kesänä.

Kun talouteni romahti jälleen kerran alaspäin ja apua en miltään viranomaistaholta saanut, niin mieleni romahti.  Nälkä ja ITSEARVOSTUS katosivat ja saivat minut miettimään: Onko tällaisessa elämässä mitään järkeä, kun TOIVO on kateissa ja syrjäytyminen kaikesta entisestä on vie voimavarani olemattomiin.

Avunpyynnöt häipyivät avaruuteen… mikä silloin pitää elämännälän hengissä?

Pitkään jatkunut "huono-osaisuus" on kaventanut läheisten ja ystävien piirini pieneksi. Olen niin kiinni kaikenmaailman paperihässäköissä viranomaistahojen kanssa: odotan päätöksiä, joista suurin osa on tullut kielteisinä viime aikoina ja teen uusia, kun entiset ovat vanhentuneet. Tästä arjesta ei pääse irti, se on 24/7 työtä pään sisällä eikä oikein tuota toivottua tulosta. 

Pienikin irtiotto tuosta arjesta tehdäkseni jotain mukavaa, voi viedä voimavarani moneksi päiväksi ja saada minut vetäytymään takaisin yksinäisyyteen, hiljaisuuteen. MIELENI yrittää kehua, mutta järki muistuttaa, ettei minulla olisi ollut varaa tehdä moisia juttuja. VOIMAVARAT hupenevat, kierre on valmis ja minä syöksyn siinä alaspäin kuin auki olevaan kitaan, joka nielaisee minut. Välillä sitä toivonkin, että nielaisisi ja tämä epävarmuus ja huoli poistuisi. Ne tekevät arjesta raskaan, ei ylensyönnin ja juhlimisen vuoksi vaan yksinolon ja epätoivon takia, sillä en tule kuulluksi tai nähdyksi itsenäni, yksilönä, joka kaipaa ihmisarvoaan tässä yhteiskunnassa.