Päästä irti!
Miten, mistä, milloin???
Vaikeaa se on, vaikka oivallankin, että jälleen on irrottamisen
aika. Armollisuus, itsemyötätunto, luottamus, rauha… aiheet, jotka ovat ”hyppineet
silmille” eri suunnista, tulleet niin liki, ettei niitä ole voinut ohittaa. On
siis taas aika päästää irti jostain osasta elämääni.. vielä, kun tietäisin,
hoksaisin, mikä tai mitä se on?
Pinnistelenkö ajatuksella jaksan, jaksan… pystyn, minun
täytyy! Sisäinen rauha on tipotiessään noiden ajatusten keskellä: Mitä minun on
ihan PAKKO? Kuka sen voi määritellä, että minun on jaksettava? Lyönkö päätäni
seinään, noin niin kuin kuvainnollisesti, kun vaadin itseltäni enemmän kuin
mihin minulla on rahkeita, voimia, halua tai motivaatiota? Milloin siis on aika
lopettaa ja luottaa, että on tehnyt tarpeeksi tällä erää?
Kertooko pelko sen, mistä pitää päästää irti?
Jos nyt
luovutan: hyväksytäänkö minut, olenko minkään arvoinen? Mutta sitten tulee
ajatus: kenen pitää hyväksyä ja kuka arvostaa?…
Odotanko niitä itseni ulkopuolelta vai sisäiseltä minältäni, siltä
ylikontrolloivalta haukkujalta, joka minut on jo useamman kerran uuvuttanut ja
sairastuttanut… Annanko sille pauhaajalle taas päätösvallan, vai teenkö tällä
kertaa jo aikaisemmassa vaiheessa päätöksen mennä kohti pelkojani, niin että
sukellan syvimpään pelkooni ensin ja katson, miten siinä oikein käy?
Kamalan väsyttävää tämä on, mennä kohti pimeää, syvää pelkoa
ja katsoa sitä silmiin, niin että se antautuu lopulta. Selviänkö voittajana
tästä kamppailusta? Toivottavasti! Ainakin luotan itseeni ja rohkeasti nostan
pääni, katson suoraan kohti sitä pahinta painajaista, joka minulla on
mielessäni tulevaisuudesta. Yksin, rahaton, koditon, sairas ja kipeä, mieli
mustana eikä mitään hyvää missään… Höh! Enhän minä enää edes jaksa uskoa tuota
pelkoani todeksi, en, vaikka lähes kaikki siitä on jo toteutunut.
Olen käynyt nuo pelot läpi, taasko minun pitää…
Ehkäpä onkin taas aika tarkistaa,
olenko ihan aikuisten oikeasti sillä minulle oikealla tiellä? Etten vain olisi aikaisemmin huijannut
itseäni ja nyt kääntäisin takkini, kun alkaa taas pelottamaan. Toden totta, tälle tielle olen lähtenyt, rohkeasti pelkoni
kohdannut, pudonnut ja noussut… Avannut uusia ovia, joiden takaa olen löytynyt
sielunrauhaa, luottamusta, rakkautta, armollisuutta ja sitä itsemyötätuntoakin. Ja tällä tiellä aion jatkaa edelleen!
Tarkistan vain suunnan ja poisjätettävät,
turhat matkatavarat, niin voin jatkaa hyvin alkanutta matkaani. Nuo ylimääräiseksi käyneet eväät,
matkatavarat… vanhat tottumukset, rutiinit, korvaankuiskuttajat heitän menemään
ja aloitan rohkeasti uudenlaista tietä, uutta reittiä, joka voi viedä pois kokonaan
vanhalta kartalta, mutta vieköön!
IHMEitä tapahtuu edelleen ja aina uudelleen
... kun ne vain suostun huomaamaan. Ne ovat niitä pieniä juttuja tässä ja nyt: uusi ihminen, uusi näkökulma, uusi kohtaaminen tai paikka tai asia, jonka näen ihan erilaisena kuin ennen. Yllättäen se vie minut ylitse murheen, surun, ikävän ja myös sen pelon ja näyttää minulle ilon, rakkauden, läheisyyden ja uudenlaisen mahdollisuuden toteuttaa itselleni tärkeää tehtävää.
Kaiken keskellä on raskasta, väsyttää, sillä onhan totta se, että stressi - hyvä tai huono - kuluttaa pientä ihmistä... Tunteiden vuoristoradalla itkusta nauruun, pelosta itsemyötätuntoon ja armollisuuteen: Minä jaksan kyllä, omilla ehdoillani, oman aikataulun ja suunnan mukaan kun menen, olen pian seuraavalla asemalla. Sillä asemalla suunnittelen sitten uudet linjaukset miten etenen <3
