Uteliaisuus... mihin se viekään?

 

   Olen tehnyt päätöksen tutustua juttuihin, joita en ole aikaisemmin tehnyt tai kokenut ja ottaa niistä syvempää kaikua oman sisimpääni, sieluuni tai sydämeeni, miten vain.
Eihän ne teot muiden mielestä ole ehkä mitään, mutta kun minä vertaan niitä aikaisempaan elämääni, siinä on iso ero. Turvallisuuden, ahdistuksen ja pelon tunteita on mitattu ja punnittu oikein kunnolla. 

   Yksinoleminen ja meneminen paikkoihin, joihin ennen vain ystävän tai ison porukan keskellä oli minun mielestäni mielekästä mennä... Mikä ero, kun ei voi peilata mielipidettään kenenkään kanssa, on aivan yksin käytävä keskustelu eri näkökulmista ja muodostaa sitten ihan ikioma ja ihan yksin.
Yksinäisyys ei olekaan pelottavaa... Se on mahtava kokemus siitä, kuinka kerta kerralta pärjään paremmin ja tutustun uuteen, ihan erilaiseen maailmaan... 

   Uteliaana omasta itsestäni, miten reagoin tai käyttäydyn, kun teen jotain mitä koskaan ennen en ole tehnyt.. Nolaanko itseni? Saanko paniikkikohtauksen? Uskallanko luottaa itseeni niin paljon, että toteuta tekoni jopa niin, ettei kukaan ympärillä ei huomaa, etten ole ennen ollut vastaavassa tilanteessa?

Onnistumisia on tullut ja kokeilut jatkukoon!

 

Vaikka väsymys yllättää suoritusten jälkeen, en aio luopua niiden tekemisestä... lyhytaikainen, vaikka joskus syväkin väsymys, kertoo minulle, että olen saanut kokea jotain niin suurta, että sen käsittelyyn pitää varata nyt aikaa ja tilaa...Kuulostella omaa vointia, ajatuksia, tunteita - niistä löydän sisään omaan sieluuni, siihen peiliin, joka kertoo minulle kuka olen, kuinka voin, millaiset rajat minulla tulee olla jne. Ja kun ottaa väsymyksen lahjana, niin ei tarvitse sairastaa...kuten ennen olen tehnyt, kun en ole itseäni huomioinut tarpeeksi...
Ne rajat, ne rajat...
Ne antavat minulle eväät rakastaa itseni ehjäksi ja uudeksi minuksi... 

Rakkaaksi, jota täytyy hoitaa ja huolehtia niin, että kaikki vanhat tavat paukkuvat ja antavat periksi - avaavat ovet ja ikkunat uuteen elämänvaiheeseen, jossa mikään ei pelota tai huolet eivät ole koskaan niin isoja, että niiden alle hukkuisi... Voin luottaa, että kaikki järjestyy ilman huolia tai pelkoja... Kaikki  järjestyy jollakin tavalla ja se riittää. Rakkaus riittää ja se, että jollakin kumman tavalla, se auttaa ymmärtämään sen, että hyvin vähällä tulee toimeen ja juuri ne oikeat jutut saapuvat kun on niiden aika.
Kun olen ensin huolehtinut omasta itsestäni silloin voin auttaa, palvella ja neuvoa muita. Niitä, jotka vielä etsivät tai ovat kadottaneet polun tai elämänlangan, josta vain voi löytää oman itsensä, oman rakkaan sisimpänsä.

Yksin ei kukaan pysty moisiin tekoihin 

 

 Sen minäkin olen huomannut... Tukea ja apua, kuuntelijaa ja kyselijää olen tarvinnut ennen kuin tähän elämäntilanteeseen itsekään pääsin. 

Ja matka jatkuu niin, että sopivissa kohdissa on tarvittaessa joku, joka nykäisee hihasta tai potkaisee liikkeelle, silloin kun sitä tarvitaan... Apua ja tukea, hoitoa ja konsultointi pitää myös uskaltaa pyytää, silloin oppii eniten, myös siitä heikosta, epävarmasta ja uutta oppivasta itsestä... siitä syvimmästä tai korkeimmasta minusta, jonka hyvinvointi on erittäin tärkeä meille kaikille, siispä auttajilleni taas kerran:                      

<3  Kiitos, Kiitos, Kiitos  <3