Suossa ja syvällä…

Niin kävin taas ja ylösnousu on hidasta, kun meinaan upota uudestaan ja uudestaan. Tämä pohja on syvällä, aikaisempia pohjamutia raskaampi ja upottavampi.

Apua ja ohjausta tarvitsin… Hain ja sainkin. 

Mutta millaista on tämän yhteiskunnan eri virastojen antama apu, kun sitä oikein tarvitsee? Se on kasvotonta, sielutonta ja eteenpäin ohjaavaa… 

Juu, nimenomaan eteenpäin: mene pois! Tämä ei kuulu meille, vaan sinne tai tänne, muttei missään nimessä meille… 

Oloni on kuin märällä saippualla, joka luistaa käsistä pois eikä kukaan halua ottaa koppia…  Onko minua olemassa enää, kuuleeko kukaan hätääni, huonoa oloani, putoamistani…   Tai näkeekö kukaan kuinka pyydän, lähes rukoilen apua, jotten hukkuisi tähän kuntoutuksen verkostoon, joka on niin valtavan monimutkainen ymmärtää ja selvitä… Ja minä kun vain … haluaisin kuntoutua ja päästä töihin, saada voimani takaisin … ja innostukseni ja iloni ja taloudellisen tasapainon, jottei lisähuolet kampittaisi jatkuvasti.

Mitä tapahtui?

Kotona oli ahdistavaa olla, vaikka se on ollut turvapaikkani nämä viimeiset pari vuotta. Halusin olla yksin ja ahdistuin, kun olin. Sosiaalinen seura aiheutti myös ahdistusta ja siitä seurasi valtava väsymys ja energioiden katoaminen. 

Ajatukseni tekivät elämästäni helvetin, vaikka kuinka koetin muuttaa kielteiset ajatukset toisiksi, paremmin siedettäviksi. Päässäni (ja kehossa) kaikui vähän väliä: Minua ei tarvita enää, en kelpaa minnekään, tiedoillani ja taidoillani ei ole mitään merkitystä, tulisin halvemmaksi kaikille kun kuolisin, minulla ei ole kohta kotia, ruokaa eikä muutakaan elämään… Olen sössinyt koko homman ja paras teko olisi poistua näyttämöltä.

Kun pitkään jatkunut huoli ja pelko elämän suistumisesta raiteiltaan vain jatkuu kuukaudesta toiseen ja vaikka kuinka olen ollut armollinen itselleni ja päästänyt irti noista kielteisistä ajatuksistani ja rakastanut itseäni juuri tällaisena kuin olen, silti olin vähällä hävitä taisteluni. Oli valtavan haasteellista myöntää itselleen, että olin niin syvällä, etten itsekään enää tunnistanut itseäni enkä sitä vaaraa mihin itseni asetin miettiessäni millä tavalla pääsen tästä kurjuudesta pois.

Elämä on rakkaus 💜

Ja se löytää minut yhä uudelleen, jolloin minäkin olen rakkaus ja yhdistyn elämään kaiken sen rakkauden kautta. Se rakkaus toi ystävät vierelleni, pysäyttämään minut ja auttamaan avun äärelle. Kiitos, kiitos, Kiitos 💜

Nyt olen jälleen rannan tuntumassa, matalassa vedessä ja uskallan katsoa mitä tapahtui ja miksi. Uskallan suunnata katseeni itseeni ja kuulostella mitä löysin tästä kokemuksesta, nyt voin jo herätellä toiveita voimien palaamisesta ja tehdä pieniä suunnitelmia. Edelleen armollisena itselleni, sillä väsymys oli niin totaalinen, että toipuminen siitä vie aikaa. 

Yritän oppia kellumaan rauhallisesti pinnalla, jotta sukellukset eivät olisi syviä, vaikka huonoja päätöksiä tulisikin. Lyhyet ja nopeat pinnan alla käynnit auttavat hahmottamaan itseäni ja tilannettani, mutten halua jäädä enää niin upoksiin, ettei edes nenä meinaa yltää pinnan yläpuolelle.

Ja kun edelleen uskon ajatukseen, että kaikella on tarkoituksensa ja aikansa, niin… Uteliaana odotan sitä oivallusta, jolloin voin tunnistaa sen, mitä merkitystä tälläkin syvyyssukelluksella ammattiohjaajan roolista kuntoutujaksi, syrjäytyneeksi ja potilaaksi on ollut minun elämääni ja niiden muiden, jotka olen tavannut joko auttajina tai kohtalotovereina omien sukellustensa keskellä 💜

Nallikarin rannassa.... rauhallista ja seesteistä.. sama tavoite itsellä