Peilien avulla sisälle itseeni

Olen viime kuukaudet nostanut itseäni syvältä suosta ylös ja parempaan elämään. Mikään ulkoisessa maailmassa (lue rahataloudessa, työtilanteessa) ei ole muuttunut kesän jälkkeen, mutta olen saavuttanut syvän sielun- ja mielenrauhan ja sen turvin voin katsella taas elämää ja itseäni uusista näkökulmista, joita minulle on tarjottu runsain mitoin viime aikoina.

Ystävät, uudet ja vanhat, ovat antaneet mahdollisuuden peilata itseäni. Luottamusta elämään, uskoa itseeni ja pärjäämiseeni olen saanut heidän kanssaan kuulostella. He ovat antaneet hyviä vinkkejä siitä mitä elämältäni oikein haluan, millaisten ihmisten kanssa sitä haluan jakaa ja varsinkin sen missä minun rajani kulkevat!

Vanhoja ja hyväksi koettuja rajauksia on tuotu testaukseen yhä uudelleen, kiihtyvällä tahdilla, niin että olen voinut varmistaa itselleni sen, ovatko ne edelleen paikkansa pitäviä vai onko arvioitava uudelleen?

Onneksi löysin myös työkalun, jolla testata tuota peiliprosessia. Se löytyy täältä: https://www.kuudesaisti.net/astrologiaa-ja-ajankohtaisia-energiapaivityksia/jumalaiset-suhteet

Varoituksen sana, sillä jos et ole rehellinen itsellesi, niin työkalusta ei ole apua. Mutta jos laita itsesi oikeasti likoon ja mietit tarkkaan ja uskallat kohdata omat pelkosi, se auttaa näkemään eteenpäin ja poistaa turhat pelot oman itsesi löytämisen suhteen. Eheytyminen alkaa ja rauha löytyy, kun pelot ovat näkyvissä ja ne uskaltaa kohdata.

Omat rajani, siinäpä vasta iänkaikkinen peilauskohde

Täytyy uskaltaa olla heikko, viallinen, epätäydellinen, oma itsensä huonoimmillaankin, jotta voi saada selvyyden missä ne rajani menevät ja kuinka paljon ne joustavat? Se tarkoittaa myös, että kun otan rajaukset käyttöön oman itseni parhaaksi, joudun aika-ajoin luopumaan jostain, jota olin pitänyt elämääni kuuluvana koko tulevaisuuden. Näin ei kuitenkaan ole, sillä olen joutunut luopumaan jopa ystävistä, jotka ovat minulle olleet kultaakin tärkeämpi, sillä he ovat pitäneet minut hengissä koettelemusten keskellä ja nyt … He eivät kuulu enää elämääni!? Olen loukannut heitä, vaikka en tietoisesti sitä olekaan tehnyt. Olen toiminut heille heidän peileinään, mutta joskus peilikuva on niin raaka, ettei sitä halua nähdä ja siksi se peili hävitetään pois, eikä kohdata niitä omia pelkoja tai itseä. 

Minä olen siis saanut peilata itseäni ja toimia toisille peilinä

Raskasta se on, jos esiin tulevista asioista ei voida enää keskustella, vaan kaikki inhottava, paha, loukkaava ja pelottava saa heittämään toista kohti sen ensimmäisen kiven tai sulkemaan toisen kokonaan pois sosiaalisesta elämästään. 
Näin on nyt käynyt. Olen tehnyt sitä itse, sillä rajani ja rakkauteni elämääni ja itseäni kohtaan vaativat sen, että en anna toisen ihmisen polkea ja nollata minua. Kokemus on jo opettanut, että silloin nollaan itse itseni ja voin pahoin. Mieluummin jätän sen suhteen taakseni, sillä luotan siihen, että vielä tapaan uusia tai vanhoja ystäviä, tuttavia, joilla ei ole tarve nollata tai pitää minua roskakorina. Kaikenkattava rakkaus valaisee silloin kaiken läpi eikä silloin tarvitse toista kohdella huonosti tai välinpitämättömästi, niin kuin ei itseäkään, milloinkaan.

”Tämän tietoisuuden myötä, voit sitten alkaa ymmärtää, että se mitä heijastettiin sinulle suhteessa, oli vain peili siitä, miten olet kohdellut itseäsi. Nämä ovat malleja, joita on sekä tietoisella että tiedostamattomalla tasolla, kasvatuksesi ja niiden henkilökohtaisten kokemustesi perusteella, joita olet kerännyt elämäsi aikana.”

Kun tuon ymmärtää ja uskaltaa kohdata sisällä sisimmässään, on helpompi päästää vanhoista kaavoista irti ja edetä uteliaana uusia malleja kohti. Helppoa se ei ole, mutta kun siihen on kerran uskaltautunut,  ei voi enää lopettaa ja tie vie vain syvemmälle sisään itseen… 

Hyväksyen rikkinäisyyden, viat ja ihmisyyden tuomat virheet. En ole täydellinen, en edes halua olla! Elämä on täynnä rakkautta, valoa ja iloa, kun sen uskaltaa elää.

💜 Kiitän kaikkia tapaamiani ihmisiä niin hyvässä kuin pelossa, 

sillä ilman teitä minä en olisi minä, juuri nyt ja tässä 💜

Suossa ja syvällä…

Niin kävin taas ja ylösnousu on hidasta, kun meinaan upota uudestaan ja uudestaan. Tämä pohja on syvällä, aikaisempia pohjamutia raskaampi ja upottavampi.

Apua ja ohjausta tarvitsin… Hain ja sainkin. 

Mutta millaista on tämän yhteiskunnan eri virastojen antama apu, kun sitä oikein tarvitsee? Se on kasvotonta, sielutonta ja eteenpäin ohjaavaa… 

Juu, nimenomaan eteenpäin: mene pois! Tämä ei kuulu meille, vaan sinne tai tänne, muttei missään nimessä meille… 

Oloni on kuin märällä saippualla, joka luistaa käsistä pois eikä kukaan halua ottaa koppia…  Onko minua olemassa enää, kuuleeko kukaan hätääni, huonoa oloani, putoamistani…   Tai näkeekö kukaan kuinka pyydän, lähes rukoilen apua, jotten hukkuisi tähän kuntoutuksen verkostoon, joka on niin valtavan monimutkainen ymmärtää ja selvitä… Ja minä kun vain … haluaisin kuntoutua ja päästä töihin, saada voimani takaisin … ja innostukseni ja iloni ja taloudellisen tasapainon, jottei lisähuolet kampittaisi jatkuvasti.

Mitä tapahtui?

Kotona oli ahdistavaa olla, vaikka se on ollut turvapaikkani nämä viimeiset pari vuotta. Halusin olla yksin ja ahdistuin, kun olin. Sosiaalinen seura aiheutti myös ahdistusta ja siitä seurasi valtava väsymys ja energioiden katoaminen. 

Ajatukseni tekivät elämästäni helvetin, vaikka kuinka koetin muuttaa kielteiset ajatukset toisiksi, paremmin siedettäviksi. Päässäni (ja kehossa) kaikui vähän väliä: Minua ei tarvita enää, en kelpaa minnekään, tiedoillani ja taidoillani ei ole mitään merkitystä, tulisin halvemmaksi kaikille kun kuolisin, minulla ei ole kohta kotia, ruokaa eikä muutakaan elämään… Olen sössinyt koko homman ja paras teko olisi poistua näyttämöltä.

Kun pitkään jatkunut huoli ja pelko elämän suistumisesta raiteiltaan vain jatkuu kuukaudesta toiseen ja vaikka kuinka olen ollut armollinen itselleni ja päästänyt irti noista kielteisistä ajatuksistani ja rakastanut itseäni juuri tällaisena kuin olen, silti olin vähällä hävitä taisteluni. Oli valtavan haasteellista myöntää itselleen, että olin niin syvällä, etten itsekään enää tunnistanut itseäni enkä sitä vaaraa mihin itseni asetin miettiessäni millä tavalla pääsen tästä kurjuudesta pois.

Elämä on rakkaus 💜

Ja se löytää minut yhä uudelleen, jolloin minäkin olen rakkaus ja yhdistyn elämään kaiken sen rakkauden kautta. Se rakkaus toi ystävät vierelleni, pysäyttämään minut ja auttamaan avun äärelle. Kiitos, kiitos, Kiitos 💜

Nyt olen jälleen rannan tuntumassa, matalassa vedessä ja uskallan katsoa mitä tapahtui ja miksi. Uskallan suunnata katseeni itseeni ja kuulostella mitä löysin tästä kokemuksesta, nyt voin jo herätellä toiveita voimien palaamisesta ja tehdä pieniä suunnitelmia. Edelleen armollisena itselleni, sillä väsymys oli niin totaalinen, että toipuminen siitä vie aikaa. 

Yritän oppia kellumaan rauhallisesti pinnalla, jotta sukellukset eivät olisi syviä, vaikka huonoja päätöksiä tulisikin. Lyhyet ja nopeat pinnan alla käynnit auttavat hahmottamaan itseäni ja tilannettani, mutten halua jäädä enää niin upoksiin, ettei edes nenä meinaa yltää pinnan yläpuolelle.

Ja kun edelleen uskon ajatukseen, että kaikella on tarkoituksensa ja aikansa, niin… Uteliaana odotan sitä oivallusta, jolloin voin tunnistaa sen, mitä merkitystä tälläkin syvyyssukelluksella ammattiohjaajan roolista kuntoutujaksi, syrjäytyneeksi ja potilaaksi on ollut minun elämääni ja niiden muiden, jotka olen tavannut joko auttajina tai kohtalotovereina omien sukellustensa keskellä 💜

Nallikarin rannassa.... rauhallista ja seesteistä.. sama tavoite itsellä 

Päästä irti!

 Miten, mistä, milloin???

Vaikeaa se on, vaikka oivallankin, että jälleen on irrottamisen aika. Armollisuus, itsemyötätunto, luottamus, rauha… aiheet, jotka ovat ”hyppineet silmille” eri suunnista, tulleet niin liki, ettei niitä ole voinut ohittaa. On siis taas aika päästää irti jostain osasta elämääni.. vielä, kun tietäisin, hoksaisin, mikä tai mitä se on?

Pinnistelenkö ajatuksella jaksan, jaksan… pystyn, minun täytyy! Sisäinen rauha on tipotiessään noiden ajatusten keskellä: Mitä minun on ihan PAKKO? Kuka sen voi määritellä, että minun on jaksettava? Lyönkö päätäni seinään, noin niin kuin kuvainnollisesti, kun vaadin itseltäni enemmän kuin mihin minulla on rahkeita, voimia, halua tai motivaatiota? Milloin siis on aika lopettaa ja luottaa, että on tehnyt tarpeeksi tällä erää?

Kertooko pelko sen, mistä pitää päästää irti? 

Jos nyt luovutan: hyväksytäänkö minut, olenko minkään arvoinen? Mutta sitten tulee ajatus: kenen pitää hyväksyä ja kuka arvostaa?…  Odotanko niitä itseni ulkopuolelta vai sisäiseltä minältäni, siltä ylikontrolloivalta haukkujalta, joka minut on jo useamman kerran uuvuttanut ja sairastuttanut… Annanko sille pauhaajalle taas päätösvallan, vai teenkö tällä kertaa jo aikaisemmassa vaiheessa päätöksen mennä kohti pelkojani, niin että sukellan syvimpään pelkooni ensin ja katson, miten siinä oikein käy?

Kamalan väsyttävää tämä on, mennä kohti pimeää, syvää pelkoa ja katsoa sitä silmiin, niin että se antautuu lopulta. Selviänkö voittajana tästä kamppailusta? Toivottavasti!  Ainakin luotan itseeni ja rohkeasti nostan pääni, katson suoraan kohti sitä pahinta painajaista, joka minulla on mielessäni tulevaisuudesta. Yksin, rahaton, koditon, sairas ja kipeä, mieli mustana eikä mitään hyvää missään… Höh! Enhän minä enää edes jaksa uskoa tuota pelkoani todeksi, en, vaikka lähes kaikki siitä on jo toteutunut. 

Olen käynyt nuo pelot läpi, taasko minun pitää… 

Ehkäpä onkin taas aika tarkistaa, olenko ihan aikuisten oikeasti sillä minulle oikealla tiellä? Etten vain olisi aikaisemmin huijannut itseäni ja nyt kääntäisin takkini, kun alkaa taas pelottamaan. Toden totta, tälle tielle olen lähtenyt, rohkeasti pelkoni kohdannut, pudonnut ja noussut… Avannut uusia ovia, joiden takaa olen löytynyt sielunrauhaa, luottamusta, rakkautta, armollisuutta ja sitä itsemyötätuntoakin.  Ja tällä tiellä aion jatkaa edelleen! 

Tarkistan vain suunnan ja poisjätettävät, turhat matkatavarat, niin voin jatkaa hyvin alkanutta matkaani. Nuo ylimääräiseksi käyneet eväät, matkatavarat… vanhat tottumukset, rutiinit, korvaankuiskuttajat heitän menemään ja aloitan rohkeasti uudenlaista tietä, uutta reittiä, joka voi viedä pois kokonaan vanhalta kartalta, mutta vieköön! 

IHMEitä tapahtuu edelleen ja aina uudelleen

... kun ne vain suostun huomaamaan. Ne ovat niitä pieniä juttuja tässä ja nyt: uusi ihminen, uusi näkökulma, uusi kohtaaminen tai paikka tai asia, jonka näen ihan erilaisena kuin ennen. Yllättäen se vie minut ylitse murheen, surun, ikävän ja myös sen pelon ja näyttää minulle ilon, rakkauden, läheisyyden ja uudenlaisen mahdollisuuden toteuttaa itselleni tärkeää tehtävää.  

Kaiken keskellä on raskasta, väsyttää, sillä onhan totta se, että stressi - hyvä tai huono - kuluttaa pientä ihmistä... Tunteiden vuoristoradalla itkusta nauruun, pelosta itsemyötätuntoon ja armollisuuteen: Minä jaksan kyllä, omilla ehdoillani, oman aikataulun ja suunnan mukaan kun menen, olen pian seuraavalla asemalla. Sillä asemalla suunnittelen sitten uudet linjaukset miten etenen  <3

Yksinäisyys ja sen seuraukset…

Minä taidan mökkiytyä kokonaan, kotoa lähtö on taas kerta kerralta vaikeampaa..

Yksin en haluaisi olla… seurassa en jaksa… mitä siitä välimaastosta löytyy?

Viihdyn itsekseni nykyisin todella hyvin...niin hyvin, että puhunkin jo yksin, voi kun sitä kissakaan ei enää ole. Kissalle oli hyvä puhua ääneen kaikki jutut, ei tuntunut yhtään erikoiselta, kun toinen kerran vietti vierellä aikaa ja oli kuin ollakseen kaverina. Nyt, kun huomaan lausuvani sanoja ääneen  oikein säikähdän, sillä kukaan muu ei ole niitä kuulemassa kuin omat korvat...

Entäs ääni, jolla sanoja lausun... hiljainen, varovainen…kuin kuiskaus rannalla ...katoaa ilman kenenkään huomaamatta. Ihan kuin minua ei silloin olisikaan, sanat eivät saa vastakaikua mistään, niin no, minun oman pään sisällä tietysti, mutta se se vasta surullista onkin… ääni, jota ei kukaan kuule, onko sitä olemassa ollenkaan?

Entäs ne sanat, itselleni niitä kerron. Olen pyrkinyt positiivisiin ja kiittäviin, helliin ja rauhoittaviin kerrontoihin. Yksin ollessa niiden toistaminen puuduttaa, kun ei voi kertoa niitä toiselle ihmiselle eikä saa niitä kuulla toiselta. 

Ajoittain yksin lausunta riittää, toisinaan se päättyy itkuun… silloin iskee se yksinäisyys, jolla ei ole pohjaa, ei rantoja…  

Onneksi tulevat edes kyyneleet sanoille kaveriksi... 

Kyyneleet ja nyyhkytys sanojen tilalle… jonkin ajan päästä jo helpottaa… ja pohja alkaa taas tuntua jalkojen ja sanojen alla. Toivo löytää pienen välin nyyhkytysten keskeltä ja pyrkii sisään lohduttamaan ja antamaan anteeksi sen kaiken, mitä mieli kerkesi tuon pohjattoman hetken keskellä luoda .. sen tuskaisen rakkauden kaipuun, ihon hellyyden ja toisen läheisyyden...  Aivan kuin pieni lapsi kaipaan käsiä ympärilleni, suukotteluja ja silityksiä – niillä yksinäisyys saisi äkkilähdön kauas pois…  Nyt kuitenkin kyyneleet yrittävät parhaansa, jotta olo helpottuisi.

Kyyneleet, varsinkin yksin valutettuina, vievät valtavasti voimia. Ne uuvuttavat ja tuovat epätoivon liian lähelle. Ne muuttavat mustaksi, kuin ukkosmyrskyn tullessa, koko tilan. Samoin kuin myrsky, kyyneleet vievät mennessään rajuilman, yhtä nopeasti kuin se tulee niin se poistuu ja yhtäkkiä huomaan, että tässähän minä olen – hengissä, voipuneena, yksin - niin, mutta pienen toivon kipinän kanssa kuitenkin ja elämä  jatkuu, etsintä jatkuu… 

Kaipa se ihminen - se minulle oikea rakas ja lohduttajakin, vielä löytyy... Täytyy taas jaksaa jatkaa sydän avoinna ja uskoa, että oikea ihminen, oikeaan aikaan tulee kohdalle ja… niin, minä saan myös olla hänelle se oikea, rakas ja lohduntuoja. Sitten tasapaino on helpompi löytää tähän kaikkeen, mitä nyt yksin kannattelen ja tuskailen…

Luotan kyllä, mutta odottavan aika on pitkä ja raskaskin… Tule jo <3                                                       

Rakastaa ja olla  rakastettu… siinä vasta tavoite 💜

Tulla nähdyksi ja huomioiduksi, rakastetuksi omana itsenään – onnistuuko se koskaan tai kenekään kanssa vastavuoroisesti?

Kaukaa (vai onko ne tapahtuneet ihan vasta) nousevat traumat  pitävät minusta kiinni, vaikka kuinka yritän olla armollinen, anteeksiantava …tehdä valintoja, että osaisin päästää menneistä irti ja antaa uusien tuulien tulla elämääni..

Minua pelottaa

pelottaa valtavasti, että minusta halutaan kerralla vain osa tai palanen.

Kelpaanko kenellekään kokonaisena minuna? Halutaanko minusta vain se osa, joka miellyttää (tai on joskus miellyttänyt) ottajaa – onko muilla osilla mitään väliä?

Entäs minä…valtavan työn tehneenä, jotta kokisin itseni onnelliseksi ja hyväksytyksi kaikkine paloineni… En voi hyväksyä osittaista siivun hakijaa elämääni. En vaan voi, ellei minua haluta kaikkine valintoineni, vikoineni, (muuttuneine) tapoineni, päätöksieni kanssa, tekemisieni jälkeenkin. Minulla on rajoitteeni, pelkoni, heikot hetkeni, itkuni, iloni, onnellisuuteni ja rauhan tunteen lähteeni, joihin muut eivät voi tulla mukaan.

Toivon, että saan jakaa ne läheisteni kanssa ja ne tulevat hyväksytyiksi osana minua.

Tämän päätöksen kanssa eläminen ei ole aina helppoa, olisi ehkä helpompaa palata kiltin tytön rooliin ja antaa toisten ottaa ja antaa mitä haluavat…ja jää vaille itse, jopa omaa hyväksyntää.

Mutta ei, se aika on jo ohi! 

Menneet on menneitä 💜 Olkoot ja vaikuttakoot elämääni – Minä elän tätä hetkeä ja kuuntelen sydäntäni ja intuitiota, sillä vain sieltä nousee se ”tieto”, joka auttaa minua jaksamaan kaiken myllerryksen keskellä auttamatta, yksin. Yksin, koska kukaan muu ei voi siinä auttaa – tämä tie on kuljettava yksin, muut eivät voi tulla mukaan.

Missä kulkee se raja: miten minua saa kohdella tai mitä minusta saa haluta? 

Vaikka kaipaan läheisyyttä, tukea ja turvallista olkapäätäkin, en voi suvaita, että minua paloitellaan osiin… 

Aina ei ole ollut valinnan teossa vaihtoehtoja (joku sanoo, että aina on… Kenellä on, jos kuuntelee sydäntään?), koska minun on täytynyt elää niillä eväillä (kokemuksilla, traumoilla, taidoilla, tavoitteilla) ja siinä elämäntilanteessa (lapsena, äitinä, sisarena, tyttärenä, puolisona, ystävänä) mikä milloinkin on ollut. Päätökset on tehty ja tuloksista ei voi valittaa, takuuaika on mennyt jo umpeen aikaa sitten…

Uusista päätöksistä otan täyden vastuun, sillä uskon, että niillä tuen uusien tuulien matkustajaa, joka minusta on tullut kokemusteni synnyttämänä. Ja sen tiedän, että tässä olisi voinut käydä paljon, PALJON huonomminkin – 

Onneksi, aikani ja tehtäväni ovat vielä kesken ja saan jatkaa kuunnellen sydäntäni 💜