Lähimmäisen auttaminen - Elämäntehtäväni?

Menneet ja tulevat elämät - Tietoisuus jatkaa kulkuaan...

Kävin viime viikolla parin ystäväni kanssa kuuntelemassa mielenkiintoista luentoa tuosta kyseistä aiheesta. Se antoi minulle ajattelemisen aihetta...


Olemme vain vieraana täällä, tässä maailmassa. Emme saa mitään mukaamme, kun tämä päättyy... Siksi ei kannata tarrautua mihinkään täällä, sillä emme voi omistaa mitään ...

Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö voisi Rakastaa ihmisiä, eläimiä, elämää...

Rakkaus ei ole omistamista, vaan toisen hyväksymistä juuri sellaisena kuin hän on ja ennen kaikkea Itseni hyväksymistä ilman vaatimuksia, negatiivisia tuntemuksia, pelkoja, vertailua muihin...
Ja niinpä haluan Rakkauden  kasvavan sellaisiin mittasuhteisiin, etten ole ikinä ennen kokenut <3

Olen viime kuukausina, viimeisen vuoden ajan, käynyt syväluotaavasti läpi itseäni, tarkoitustani, elämäntehtävääni, omia tunteitani, vointiani ja jaksamistani/pärjäämistäni elämän kuohuissa ja koskissa...

Mitä olen löytänyt?

Rakkaan, tässä maailmassa, juuri tässä kehossa elävän naisen, jonka elämäntehtävä on auttaa jokaista läheistään/lähimmäistään sydämellisen välittämisen ja tiedon avulla. Mikään ei ole minulta pois, kun saan jakaa tietoani, etsiä sitä toisen apuna tai kertoa kuulijalle uusia reittejä avun hakemiseen tai uudesta näkökulmasta katsoa asioita.

Elämänkokemusta minulle on tullut monen elämän verran jo tässä elämässäni: olen saanut opiskella useita tutkintoja, mutta myös käydä itse läpi niihin liittyviä asioita, oikein perinpohjin....

Sairaanhoitajaopiskelijana ollessani 2-vuotias lapseni oli sairaalassa leikkauksessa (ja silloin ei vanhemmat todellakaan saaneet olla hoitamassa itse). Kätilöopintojen aikana jouduin itse leikkaukseen kohdunulkoisen raskauden vuoksi ja myöhemmin kätilönä jo työskennellessäni 3. raskauteni ei mennyt oppikirjojen mukaan, sillä lapsella oli vaikeuksia ja hän joutui tehohoitoon synnytyksen jälkeen. Kuntoutusohjaajan tutkintoa suorittaessani yläselkäni "lasahti" ja kävin läpi valtavat kivut, päivystyskäynnit, tutkimukset ja avun etsinnän pidemmän kaavan mukaan...

Kotisairaanhoitajana (esimiestehtävissä) ollessani isä sairastui kurkkusyöpään ja jouduin tosi läheltä kokemaan omaisena huolen asiakkaan hoidosta ja siihen liittyvistä asioista ja hyvien hoitajien tärkeydestä saattohoidon tukena....

Olen eronnut kahdesti, liitot ovat olleet suhteellisen pitkiä, joten en koe antaneeni periksi kevyin perustein.... Olen tehnyt "töitä" jatkaakseni yhdessäoloa, mutta, mutta...
Olen jäänyt noiden liittojen välissä myös leskeksi äkillisen sairaskohtauksen yllättäessä, vaikka olin ennemmin luullut haasteiden tulevan siinä liitossa bibolaarihäiriön kanssa elämisestä kuin yksin jäämisen tuskasta....

Olen ollut tiikeri-äiti tyttärilleni olipa asia tai tilanne mikä tahansa. Olen yrittänyt opettaa heitä oppimaan auttamaan itse itseään, etsimään omat rajansa ja silloin kun rajat uhkaa rikkoutua luomaan verkostoja, jotta ei tarvitsisi pudota liian syvälle... samalla kuitenkin auttamaan myös muita, sitten kun on siihen voimia...

Olen ollut masentunut, olen asunut narsistisen ihmisen kanssa, olen ollut yksinäinen, olen kaivannut toista ihmistä lähelleni, olen itkenyt yksin (koska itku on kuulema manipuloinnin väline), olen antautunut yhdenyön juttuihin, koska ihokosketuksen tarve on lyönyt yli... Olen siis välillä kohdellut itseäni(kin) todella huonosti....

Minulla on kokemusta väärästä syyllisyydestä, häpeästä, tuskasta, kivusta ja omien rajojen unohtamisesta ... mutta myös ihanasta läheisyydestä, yhteyden/ykseyden jakamisesta, lämmöstä, välittämisestä, arvostuksesta, ystävyydestä, rakkaudesta...

Kaiken tuon lisäksi olen saanut rohkeutta kohdata itseni, tunteeni, etsiä rajani ja pitää niistä kiinni, kohdata epäonnistumiset uusina haasteina ja luopumiset uusina puron juoksuina tai kivinä, joiden avulla ylittää tuo vesi, jota ennen en olisi uskaltanut ylittää....

Ja siksipä: auttaminen on elämäntehtäväni joka tapauksessa!