Mieltä painaa … huolet: työ, raha, jaksaminen, ihmisuhteet…

Huoh! Kunpa omistaisin taikasauvan

 ...niin taikoisi arjen kohdilleen. Työtä olisi ja palkka riittäisi.. en tarvitse luksusta, mutta perusmenoihin toivoisin edes riittävän… Nyt ei riitä edes siihen!

Tiukilla kun on, ei tahdo mielikään jaksaa pysy aurinkoisena. Vaikka luotankin kaiken aikaa siihen, että tästä minä vielä jaloilleni putoan (en kirjaimellisesti) kuin kissa suuren pudotuksen jälkeen, niin välillä tunnepiikit pistelevät niin, että kyyneleet valuvat.

Koti, ruoka, kulkeminen, atk/tietoliikenneyhteydet ja tulostin… Tämän päivän välttämättömyys, koska muutoin on hankalaa, siis monimutkaista, saada tehtyä mitään hakemuksia.. töihin, rahaan, ruokaan tms liittyen. 

Ja jos esim lamppu palaa keittiön pöydän päältä.. tuntuu kuin, joku muistuttaisi, että olet joko tai tilanteessa.. Herrajestassentään miten paljon kunnollinen lamppukin  maksaa tänä päivänä, siinä jää kala kauppaan kun ei millään budjetti veny molempiin ja talvella on pimeässä kurjaa istua, varsinkin yksin.. Niin ja jos tulee mieleen, että sytytänpä sitten kynttilät… nekin maksaa… ja kuluu nopeammin kuin lamppu.. vaikka tunnelmaa niillä saa.

Syrjäytyminen tapahtuu, kun putoaa kaikesta normaalista pois. Ajan rytmittömyys, rahan puute ja väsyminen kurjuuteen.. ne vie halut tavata ihmisiä, sillä eihän ole mitään mukavaa juttua, mitä jakaa!

Mistä siis saan voimaa tähän haastavaan tilanteeseen?

Ihanat, ilmaiset luennot ja haastattelut netissä ovat tuoneet toivoa ja uusia työkaluja… Kuulen kuinka toisetkin ovat omalla tiellään luottamukseen, anteeksiantoon ja sisäiseen rauhaan, käyneet läpi syviä vesiä… niin kuin minä nyt..

Etenkin sen asian toistuminen: ”Minä luotan siihen, että elämä kantaa enkä koskaan ole yksin” ja ”Kaiken tämän kokemuksen tuoma oppia ja näkemys auttavat minua omalla tielläni”. 

Sillä tiellä, jolla nyt olen jo ollut pitkään, mutta joka edelleen ja toivottavasti aina, tuo uusia näkökulmia, kokemuksia ja haastaa minua katsomaan itseäni vieläkin tarkemmin, ihmisten antaman peilin tai sisäisten kysymysten kautta syvälle sisimpään. 

Mitä minä haluan ja haluanko oikeasti juuri sitä?

Tarkennuksia päivästä toiseen, elämä antaa uusia ihmisiä ja tilanteita, joilla voin tarkentaa olenko edelleen samaa mieltä toiveeni suhteen vai teenkö pieniä (tai suuria) suunnanmuutoksia, koska tavoite tarkentuu ja hioutuu kuin helmi, joka simpukan sisällä pienestä hiekanjyvästä syntyy ja hioutuu kauniiksi ja aidoksi. Aikaa, aikaa tässä vaaditaan ja rohkeutta katsoa itseä sisälle, sielun silmin sekä uskallusta kuulla oman mielen ja varsinkin sydämen ääni, jotta tavoittaa sen mitä tavoittelee.

Tunteeni ovat riehuneet laidasta toiseen, vaikka se ei sivustakatsojalle ehkä ole näkynytkään.. Naurusta itkuun.. Nykyisin noiden tunteiden ei tarvitse provosoitua tai tulla kiihkolla ulos. Ne kuuluvat elämääni ja arkeeni. Otan tunteet vastaa lahjoina, sillä ne kertovat minulle omasta voinnistani, jaksamisestani ja voimistani, joiden huomaan palanneen pitkän sairastelun jälkeen… 

Nyt kestän, tai kestä ei ole edes se oikea sana sille, miten kiitollinen olen, 

Voimakuvani Luottamuksen pohjalla /Marianne Lukkarinen 

Kun huomaan olevani elossa, voimissani ja uusien oivallusten tuovan elämääni aivan uutta ulottuvuutta, joka vie eteenpäin… Aivan varmasti eteenpäin, paljon parempaan kuin mitä osaan toivoa, haaveilla tai pyytää itselleni. 
Kaikki on mahdollista <3

Yksinäisyys, rahattomuus, työttömyys, hiljaisuus, musiikki mm. ovat avanneet minusta uusia puolia elämästä ja luopumisesta ja niiden turvin voin luottavaisena edelleenkin katsoa ja uskoa huomiseen… niin ja siitä eteenpäinkin 

Itsensä peilaaminen on raskasta hommaa, mutta lopussa  kuitenkin kiitos ..hmm .. seisoo

Kuinka opin tuntemaan paremmin itseäni? Siinä pulma… Yksin ollessa se on oman pään ja sydämen, sielunkin heijastuksien ihmettelyä ja ratkomista meditoimalla, lukemalla, kirjoittamalla ja monilla muilla työkaluilla työstäen, yksin. kaikessa rauhassa ajan kanssa... 

Kunnes saan peilikseni toisen ihmisen,.. Aikatauluista tai työkaluista olisi apua, ne vaan eivät auta juuri silloin, kun asiat poksahtelevat auki mitä ihmeellisimmissä kohdissa tapaamisia tai laittavat ovet lukkoon juuri, kun luulin oivaltaneeni mahtavan jutun itsestäni… kuin ilmapallo neulalla puhkaistuna olen tyhjänä, ymmälläni ja vereslihalla… vaikka luulin jo tuntevani itseni,

Toinen ihminen saa tunteeni, puheeni, arjenkin näyttämään ihan muulta kuin mitä juuri olin sen ajatellut olevan. Kaikki muuttuu hetkessä, kun oivallan, että olen käsiteltävän asian suhteen edelleen rikki, epätäydellinen, keskeneräinen .. enkö siis osakaan ottaa peilikuvaani vastaan hyväksyen tai ihaillen? Yhtä äkkiä koen olevani täysin epäonnistunut viime vuosina tapahtuneen kehitykseni suhteen. sen kehityksen, josta olen ollut niin onnellinen… sillä luulin jo saavuttaneeni rauhan, onnellisuuden, hyväksynnän ja rakkauden itseni kanssa… Katin kontit!

Miksi on niin vaikeaa hyväksyä itsensä, rakastaa itseään? Miksi peili kertoo aivan eri tarinaa minusta? Järkyttyneenä mietin; enkö ole oppinut yhtään mitään, enkö enää osaakaan olla onnellinen tässä ja nyt? Miksi annan menneisyyden hypätä hartoilleni, eteeni  ja  tähän kahden ihmisen väliin pelottelemaan.. 

Jos vain uskaltaisin… Katsoa suoraan silmiin peilistä näkyvää: Mitä näkisin?

Näkisinkö edelleen sen pienen tytön, yksin, suruissaan, peloissaan, häpeissään vai näkisinkö aikuisen naisen, joka ottaa sen pienokaisen syliin ja auttaa katsomaan mitä peili kertoo. Auttaisi yhdessä katsoen näkemään, kuinka minä sittenkin olen muuttunut, kehittynyt ja kasvanut oivallusten tiellä ja että tämäkin tapahtuma on osa sitä kasvamista eteenpäin. Joka tapauksessa, vaikka se on pelottavaa ja tuntuu harpauksilta taaksepäin,menneisyyteen,

Valtava kiitollisuus nousee sydämeeni tuota toista ihmistä kohtaan, joka antoi minulle mahdollisuuden nähdä itseni uudesta näkökulmasta, laittoi minut tiukille sanojeni suhteen ja haastoi minua tuijottamaan peiliin niin, että oivalsin: tällekin asialle haluan vielä tehdä jotain! 

Haluan, siis tahdon!

Vaikka peiliin katsominen vaatiikin muuttumaan, se on juuri se mitä minä tahdon ja se olen juuri minä.jonka haluan muuttuvan. 

Muuttuminen pelottaa, ahdistaa, lähes oksettaa… silti: Tahdon! 

Tahdon kasvaa vielä paremmaksi, rakastavammaksi, armollisemmaksi.. ensin itselleni, kaikessa keskeneräisyydessäni… ja kun osaan hyväksyä itseni, onnistuu se myös muiden kanssa... 

ja silloin voin peilata ja hyväksyä näkemäni, kuulemani ymmärtäen, että olen juuri nyt, juuri tällaisena Tarpeeksi hyvä ihminen ja riitän itselleni, sillä tiedän että teen parhaani ollakseni MINÄ <3

Vapautumisen  aikaa vai onko…

Viime viikkoina olen jälleen ollut uuden äärellä niin töissä kuin hmm.. muutenkin ;)

Löydän itsestäni yhä uudelleen uutta, mutta silti vanhaa. Käyn pikakelauksella läpi vanhoja asioita, myös kehollisesti. Kivut ja muut oireilut ovat löytäneet minun vanhat tavat reagoida stressiin.  Kuitenkin tilanne on aivan eri, sillä minulla on nyt työkaluja ja tietoa, mistä on kyse.

Olen saanut kunnian päästä testaamaan Access -hoitoja <3  Tarkoitus on hoitoja tehdä pitkä sarja, jolla testataan ja todennetaan hoitojen vaikutuksia. Olen myös tehnyt erilaisia mittauksia, joilla seuraan omaa "kehittymistäni" tai millä sanalla sitä voisi sanoa… muuttumista omaksi itsekseni <3

Minä olen kolme viikkoa ”sairastellut” eli sen saman ajan olen oireillut kuin mitä olen hoidoissa käynyt… Puhdistaudun vanhasta ja tarpeettomasta, niin minä olen sen päättänyt ja ”sairastanut” oireet pois. Olen kohdellut itseäni kuin toipilasta, uuden äärellä olevaa tai kuin synnyttäjää, joka ei tiedä etukäteen mihin valmistautua…  

Lempeästi, tukeutuen hoitajaan, ystäviin, rohkaissen itseäni: kun nämä on käyty läpi, saat pois kehosta tarpeettomat muistijäljet ja olet jo ison askeleen harpannut eteenpäin omalla polullasi.

Uteliaana odotan jokaisen hoitokerran jälkeen, mitä oireita ja tunteita nyt nousee pintaan? Mikä vielä ”asuu” minun kehossa, solumuistissa tai jopa DNA:ssani… Traumat, kriisit, pelot, häpeät ja …

ne Surut, joita olen elänyt ja kokenut… Valtava määrä uutta tietoa itsestäni olen jo saanut, vaikka alkutaipaleella olenkin!

Irtipäästäminen, luopuminen....

Ennen niin valtavan vaikea asia: Huolet, pelot,surut ...Kaikki mielen päällä koko ajan, vaikka tiesin, etten voi niiden jauhamisella tehdä niille mitään… niiden jauhamisella tehdä niille mitään…

Tässä hoitomuodossa on yksi juttu yli kaiken entisen, se on auttanut minua päästämään irti, heittäytymään, hyväksymään itseni ja elämänhetkeni juuri sellaisina kuin ne ovat… 

Olen saanut rauhan itselleni, kun ei tarvitse enää jäädä murehtimaan tulevaa tai suremaan (miettimään häpeää, syyllisyyttä) mennyttä. 

Olen juuri tässä tänään, tällaisena kuin olen ja se on valtavan ihana tila <3

Kiitos, Kiitos, Kiitos <3

Ps. Pialle: Erikoiskiitos <3

 Syksy tulee:  tuulee, sataa, myrskyää...

… välillä paistaa aurinko ja illalla on ihanan lämmintä, mutta pimeää..  ja silloin täysikuu näkyy

 

Syksyn tunnelmaa on elämässäkin… 

Muutos on tulossa elämääni myrskyllä ja pimeydellä, kuitenkin välillä saan nauttia seesteisestä ja pehmeän valon ajasta ja silloin tiedän, että voin rauhassa odottaa muutosta, jopa uteliaana luottaen siihen, että valo, ilo, rauha = Onnellisuus on juuri nyt, tässä kaiken keskellä, vaikka en aina näe sitä, sillä ilman varjoja, pimeyttä ei valokaan erottuisi...

Luonto kertoo selkeästi, että kaikkia näitä säätiloja tai tunnekokemuksia tarvitaan muutokseen. 

Onnekseni osaan ottaa jo ison osan niistä vastaan kuulostellen tai fiilistellen, tunteesta riippuen. En enää jää kiinni noihin tunteisiin. Pyrin tunnistamaan tunteen ja ottamaan vastaan viestin - mitä sillä on tällä kertaa kerrottavana - ja päästämään sitten irti, sillä kiinnijääminen pysäyttää muutoksen eikä anna mahdollisuutta edetä uutta kohti ja sitä minä nykyisin haluan tehdä, täysin purjein, vaikka myrskyn keskellä.

Kaikki elämässäni on muuttunut viimeisen vuoden aikana, sillä Minä olen muuttunut.  

Olen oppinut rakastamaan itseäni uudella tavalla, sisältä päin ja armollisena keskeneräisyydelleni. Se on avannut minulle uuden lehden elämäni sivuilta, aivan uuden tavan kohdata myös toiset ihmiset tai asiat arjessa. Raha- ja talousasiat eivät aiheuta enää hermoja raastavaa hiustenrepimistä ja huolta kuukausia etukäteen. Yksinolo ei olekaan sairastuttanut minua, vaan olen nauttinut omasta ajasta ja tilasta täysin sydämin, toisaalta esimerkiksi perheen tai ystävien kanssa vietetyt hetket nousevat oikeasti laatuajaksi: jokainen hetki on täyttä elämää, sillä ne hetket ovat katoavaisia ja otan nykyisin kaikilla aisteillani ja sielullani niistä irti kaiken, pienimmätkin asiat ja tunteet ovat lottovoittoja, jotka ruokkivat onnellisuuttani ja iloani hetkistä, joita nyt saan elää.

Olen onnellinen <3

Vaikka ennen ajattelin, etten voi olla, jos rahat ei riitä. 

Nyt tiedän, että kaikkeen mitä Oikeasti tarvitsen, se riittää. Asenteeni on muuttunut ja tarpeenikin muuttuvat välillä hyvin radikaalisti, kun huomaan, ettei tänään ole tilillä rahaa … 

Kuitenkin: pakollisiin, elämää kantaviin menoihin rahat ovat riittäneet. Monesta ennen ns. tärkeästä menosta ja hankinnasta olen ”joutunut” luopumaan, silti: Olen Onnellinen tänään!

Talousmittarilla olen lähes köyhyysloukussa: olen kotona enkä matkustele, ostan tarvittavat vaatteet ja kengät kirpputoreilta, huonekalut etsin annetaan palstalta, auton huolto ja bensat..Huoh!  tai ruoka, jossa haluan panostaa laatuun ja luonnonmukaisuuteen, on kallista ja kuitenkin olen saanut syödä pääsääntöisesti terveellisesti ja hyvää. Pakollisiin menoihin löytyy jostain aina ja se riittää juuri nyt. 

Huonoina päivinä muutan tietoisesti ajatukseni toisiksi  

Luotan, että odotukseni ja haaveeni ihmissuhteista, rakkaudesta, työpaikasta, rahasta, ruuasta, sisustuksesta, vaatetuksesta, lomista, muiden auttamisesta toteutuvat …  Ne ajatukset kantavat, tuovat toivoa, suuntaavat tekimistäni...  itseni kuuntelemisen ja hoitamisen, etsintääni ihmissuhteiden, työpaikan, asunnon yms. suhteen. Kaikki hyvä tapahtuu, ei ehkä juuri niin, kuin olen itse sen visioinut, mutta kuitenkin se tapahtuu.  Joskus jopa paremmin kuin olisin osannut haaveilla tai kuvitella ja sellaisen tahoa tuomana, nosta minulla ei ole ollut tietoakaan…

 Mitähän syyskuu tuo tullessaan :)

Tämä kirjoitus tuli "paperille" jo elokuulla... jostain syystä se ei silloin suostunut julkaistavaksi ollenkaan.. Tänään tai jo koko viikonlopun minulla on ollut mieli matalalla... Kuinka ollakaan, teksti päätti hypätä eteeni ja suostui tähän ihan ilman temppuilua... 

Se muistuttaa minua, että tietoisesti ajatukset voi kääntää hyvään, ihan kuin aurinko paistaisi jälleen risukasaan  ja antaa toivoa tulevaan...        

Ihmeellisiä kohtaamisia 

Tapahtui kesällä kerran ...

Lähdin ensimmäistä kertaa festareille, joista olin kyllä tiennyt jo monet vuodet, mutta aina oli jokin tullut ”esteeksi” osallistumiselle. 
Nyt oli oikea Aika! Ventovieraita naisia ja miehiä, paljon iloisia perheitä ja tanssivaa kansaa, hyvää paikallislähtöistä musiikkia jne.

Vessajonossa minut oli laittanut merkille nainen… Hän tuli perässä piknik-viltin reunalle ja aloitti jutun.. "Minun oli pakko tulla sinulle sanomaan" … Musiikin soidessa ei paljon pystytty keskustelemaan, mutta jostain syystä päädyimme puhumaan menetyksistä, aviomiehien kuolemasta ja yksinjäämistä sekä siitä selviämistä ja uuden, ihana miehen löytymisestä…. juu .. Hän oli löytänyt, minä sain siis vahvistuksen, että minullakin on vielä se ilo edessä ;)

Ei se yksi pikainen tapaaminen riittänyt, me törmäsimme uudestaan samoissa bileissä, jälleen bajamajajonossa. Nyt halasimme ja sovimme tapaamisesta myöhemmin, parin viikon päähän… Nähtäväksi  jää… nähdäänkö?

Tapaamiset jatkuivat torilla...

Olin tullut yksin katsomaan kesäiltaa..yötä ja ihmisiä <3 Terassin pöydässä istui kaksi eri-ikäistä miestä, juttua asiasta toiseen. Hekään eivät tunteneet toisiaan entuudestaan, joten juttu poukkoilee…  

Toinen miehistä ihmettelee yhtäkkiä: ”Miten sinä olet niin valtavan rauhallinen?”  Olet siinä ja tuot tasapainoista oloa vain istumalla tässä, olemalla läsnä… Sitten hän alkaa itkemään, odotan ja kerron, että vuosi sitten minä olin ihan rikki, hajalla… kipeä kaikesta menetyksistä, peloista, isän kuolemasta, avioerosta, kodin menetyksestä, yksinjäämisestä, sairastumisesta jne..

Hän kyselee ja minä vastailen… miten ja millä keinoilla olen tähän tasapainoiseen (rauhallisuuden, tyyneyden) tilaan päässyt…  Hänelle on ero kesken ja kaikki pelot päällä…
Neuvon sen, minkä osaan, ohjaan hakemaan ammattiapua tarvittaessa (yksin ei saa jäädä) ja hän kiittää kädestä pitäen lähtiessään… 

Sanoo vielä: ”Sinä olet aarre, älä tuhlaa itseäsi rihkamakauppiaille… ”

Olen jo miettimässä kotiinlähtöä ja kävelen torin ympäristössä katsellen juhlijoita, joita on tori ja baarit täynnä. Yksinäinen mies seisoo risteyksessä, juo vesipullosta, siis vesipullosta ja katselee ympärilleen …  ja alkaa puhumaan niitä näitä minulle. Vastailen ja päätämme yhdessä kävellä Rotuaarin terassille juomaan yhdet, minä otan oluen, hän karpalomehua ison tuopin…

Jutellessamme käymme läpi elämäntilannettamme, etsintäämme ja niihin vaikuttavia seikkoja… Löydämme yhteisen kielen ja juttu luistaa hyvin…  Hymyilyttää ja naurattaa… miten ihania tapahtumia pitkin iltaa <3   Kumpikin olemme aikuisia, vapaita, uskomme elämän ihmeisiin… 

On ihanaa jakaa noita asioita toisen, vaikkakin tuntemattoman kanssa, kuulla miten toinenkin uskoo ja luottaa elämän kantavan, tuovan oikeat ihmiset ja asiat oikeaan aikaan oikeaan paikkaan… Me saimme molemmat todistaa, että näin on…

Valoa tulvahti lisää elämääni, sain vahvistusta siihen, että olen oikealla tiellä ja oikeassa suunnassa… Matka jatkuu, odotan rauhallisena ja uteliaana seuraavia kohtaamisia ja tapahtumia. 

Kiitos, kiitos, kiitos

Uteliaisuus... mihin se viekään?

 

   Olen tehnyt päätöksen tutustua juttuihin, joita en ole aikaisemmin tehnyt tai kokenut ja ottaa niistä syvempää kaikua oman sisimpääni, sieluuni tai sydämeeni, miten vain.
Eihän ne teot muiden mielestä ole ehkä mitään, mutta kun minä vertaan niitä aikaisempaan elämääni, siinä on iso ero. Turvallisuuden, ahdistuksen ja pelon tunteita on mitattu ja punnittu oikein kunnolla. 

   Yksinoleminen ja meneminen paikkoihin, joihin ennen vain ystävän tai ison porukan keskellä oli minun mielestäni mielekästä mennä... Mikä ero, kun ei voi peilata mielipidettään kenenkään kanssa, on aivan yksin käytävä keskustelu eri näkökulmista ja muodostaa sitten ihan ikioma ja ihan yksin.
Yksinäisyys ei olekaan pelottavaa... Se on mahtava kokemus siitä, kuinka kerta kerralta pärjään paremmin ja tutustun uuteen, ihan erilaiseen maailmaan... 

   Uteliaana omasta itsestäni, miten reagoin tai käyttäydyn, kun teen jotain mitä koskaan ennen en ole tehnyt.. Nolaanko itseni? Saanko paniikkikohtauksen? Uskallanko luottaa itseeni niin paljon, että toteuta tekoni jopa niin, ettei kukaan ympärillä ei huomaa, etten ole ennen ollut vastaavassa tilanteessa?

Onnistumisia on tullut ja kokeilut jatkukoon!

 

Vaikka väsymys yllättää suoritusten jälkeen, en aio luopua niiden tekemisestä... lyhytaikainen, vaikka joskus syväkin väsymys, kertoo minulle, että olen saanut kokea jotain niin suurta, että sen käsittelyyn pitää varata nyt aikaa ja tilaa...Kuulostella omaa vointia, ajatuksia, tunteita - niistä löydän sisään omaan sieluuni, siihen peiliin, joka kertoo minulle kuka olen, kuinka voin, millaiset rajat minulla tulee olla jne. Ja kun ottaa väsymyksen lahjana, niin ei tarvitse sairastaa...kuten ennen olen tehnyt, kun en ole itseäni huomioinut tarpeeksi...
Ne rajat, ne rajat...
Ne antavat minulle eväät rakastaa itseni ehjäksi ja uudeksi minuksi... 

Rakkaaksi, jota täytyy hoitaa ja huolehtia niin, että kaikki vanhat tavat paukkuvat ja antavat periksi - avaavat ovet ja ikkunat uuteen elämänvaiheeseen, jossa mikään ei pelota tai huolet eivät ole koskaan niin isoja, että niiden alle hukkuisi... Voin luottaa, että kaikki järjestyy ilman huolia tai pelkoja... Kaikki  järjestyy jollakin tavalla ja se riittää. Rakkaus riittää ja se, että jollakin kumman tavalla, se auttaa ymmärtämään sen, että hyvin vähällä tulee toimeen ja juuri ne oikeat jutut saapuvat kun on niiden aika.
Kun olen ensin huolehtinut omasta itsestäni silloin voin auttaa, palvella ja neuvoa muita. Niitä, jotka vielä etsivät tai ovat kadottaneet polun tai elämänlangan, josta vain voi löytää oman itsensä, oman rakkaan sisimpänsä.

Yksin ei kukaan pysty moisiin tekoihin 

 

 Sen minäkin olen huomannut... Tukea ja apua, kuuntelijaa ja kyselijää olen tarvinnut ennen kuin tähän elämäntilanteeseen itsekään pääsin. 

Ja matka jatkuu niin, että sopivissa kohdissa on tarvittaessa joku, joka nykäisee hihasta tai potkaisee liikkeelle, silloin kun sitä tarvitaan... Apua ja tukea, hoitoa ja konsultointi pitää myös uskaltaa pyytää, silloin oppii eniten, myös siitä heikosta, epävarmasta ja uutta oppivasta itsestä... siitä syvimmästä tai korkeimmasta minusta, jonka hyvinvointi on erittäin tärkeä meille kaikille, siispä auttajilleni taas kerran:                      

<3  Kiitos, Kiitos, Kiitos  <3

 

Lähimmäisen auttaminen - Elämäntehtäväni?

Menneet ja tulevat elämät - Tietoisuus jatkaa kulkuaan...

Kävin viime viikolla parin ystäväni kanssa kuuntelemassa mielenkiintoista luentoa tuosta kyseistä aiheesta. Se antoi minulle ajattelemisen aihetta...


Olemme vain vieraana täällä, tässä maailmassa. Emme saa mitään mukaamme, kun tämä päättyy... Siksi ei kannata tarrautua mihinkään täällä, sillä emme voi omistaa mitään ...

Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö voisi Rakastaa ihmisiä, eläimiä, elämää...

Rakkaus ei ole omistamista, vaan toisen hyväksymistä juuri sellaisena kuin hän on ja ennen kaikkea Itseni hyväksymistä ilman vaatimuksia, negatiivisia tuntemuksia, pelkoja, vertailua muihin...
Ja niinpä haluan Rakkauden  kasvavan sellaisiin mittasuhteisiin, etten ole ikinä ennen kokenut <3

Olen viime kuukausina, viimeisen vuoden ajan, käynyt syväluotaavasti läpi itseäni, tarkoitustani, elämäntehtävääni, omia tunteitani, vointiani ja jaksamistani/pärjäämistäni elämän kuohuissa ja koskissa...

Mitä olen löytänyt?

Rakkaan, tässä maailmassa, juuri tässä kehossa elävän naisen, jonka elämäntehtävä on auttaa jokaista läheistään/lähimmäistään sydämellisen välittämisen ja tiedon avulla. Mikään ei ole minulta pois, kun saan jakaa tietoani, etsiä sitä toisen apuna tai kertoa kuulijalle uusia reittejä avun hakemiseen tai uudesta näkökulmasta katsoa asioita.

Elämänkokemusta minulle on tullut monen elämän verran jo tässä elämässäni: olen saanut opiskella useita tutkintoja, mutta myös käydä itse läpi niihin liittyviä asioita, oikein perinpohjin....

Sairaanhoitajaopiskelijana ollessani 2-vuotias lapseni oli sairaalassa leikkauksessa (ja silloin ei vanhemmat todellakaan saaneet olla hoitamassa itse). Kätilöopintojen aikana jouduin itse leikkaukseen kohdunulkoisen raskauden vuoksi ja myöhemmin kätilönä jo työskennellessäni 3. raskauteni ei mennyt oppikirjojen mukaan, sillä lapsella oli vaikeuksia ja hän joutui tehohoitoon synnytyksen jälkeen. Kuntoutusohjaajan tutkintoa suorittaessani yläselkäni "lasahti" ja kävin läpi valtavat kivut, päivystyskäynnit, tutkimukset ja avun etsinnän pidemmän kaavan mukaan...

Kotisairaanhoitajana (esimiestehtävissä) ollessani isä sairastui kurkkusyöpään ja jouduin tosi läheltä kokemaan omaisena huolen asiakkaan hoidosta ja siihen liittyvistä asioista ja hyvien hoitajien tärkeydestä saattohoidon tukena....

Olen eronnut kahdesti, liitot ovat olleet suhteellisen pitkiä, joten en koe antaneeni periksi kevyin perustein.... Olen tehnyt "töitä" jatkaakseni yhdessäoloa, mutta, mutta...
Olen jäänyt noiden liittojen välissä myös leskeksi äkillisen sairaskohtauksen yllättäessä, vaikka olin ennemmin luullut haasteiden tulevan siinä liitossa bibolaarihäiriön kanssa elämisestä kuin yksin jäämisen tuskasta....

Olen ollut tiikeri-äiti tyttärilleni olipa asia tai tilanne mikä tahansa. Olen yrittänyt opettaa heitä oppimaan auttamaan itse itseään, etsimään omat rajansa ja silloin kun rajat uhkaa rikkoutua luomaan verkostoja, jotta ei tarvitsisi pudota liian syvälle... samalla kuitenkin auttamaan myös muita, sitten kun on siihen voimia...

Olen ollut masentunut, olen asunut narsistisen ihmisen kanssa, olen ollut yksinäinen, olen kaivannut toista ihmistä lähelleni, olen itkenyt yksin (koska itku on kuulema manipuloinnin väline), olen antautunut yhdenyön juttuihin, koska ihokosketuksen tarve on lyönyt yli... Olen siis välillä kohdellut itseäni(kin) todella huonosti....

Minulla on kokemusta väärästä syyllisyydestä, häpeästä, tuskasta, kivusta ja omien rajojen unohtamisesta ... mutta myös ihanasta läheisyydestä, yhteyden/ykseyden jakamisesta, lämmöstä, välittämisestä, arvostuksesta, ystävyydestä, rakkaudesta...

Kaiken tuon lisäksi olen saanut rohkeutta kohdata itseni, tunteeni, etsiä rajani ja pitää niistä kiinni, kohdata epäonnistumiset uusina haasteina ja luopumiset uusina puron juoksuina tai kivinä, joiden avulla ylittää tuo vesi, jota ennen en olisi uskaltanut ylittää....

Ja siksipä: auttaminen on elämäntehtäväni joka tapauksessa!

 

Irtipäästäminen...

On vaikeaa, jos pelottaa, jos rakastaa, jos epäilee....

Päästin irti rakkaudestani, sillä väkisin sitä ei voi pitää luonaan. Päästän irti pakosta tehdä asioita, näyttää tietynlaiselta, olla jotain muuta kuin mitä olen <3

Annan Pelkojeni tulla - päätän kohdata ne samalla tavalla kuin muutkin tunteeni/tunnetilani. Yritän oppia "näkemään" niiden taakse, olla "sinut", jotta oppisin enemmän ja syvemmin itsestäni.

Huolet, surut, kontrolli... Ne estävät elämästä juuri nyt. Ne vievät menneeseen tai tulevaan ja hävittävät tämän kohdan elämästäni. Kuitenkin haluan elää täysillä juuri NYT -
Haluan luopua minua "repivistä" asioista, jotka sahaavat ympärilläni.

Otan tuokion ja ...

Kiitän kaikista tunteistani, huolistani, suruistani, mutta myös Rakkaudesta, Ilosta, Rauhasta, jotka ovat osa elämääni -  olleet ja joita tulee vielä lisää...
Jatkossa yritän kohdata ne juuri silloin, kun niiden aika on.
Aion ottaa kaiken "opin" vastaan kokemalla ja tutkiskelemalla itsäni - mitä ja missä tuntuu - miltä tuntuu - Kiittäen ja Luottaen, että kaikella on tarkoituksensa.
Tarkoitus, jota minun Ei heti tarvitse tietääkään! Riittää, kun luotan <3

Kädet suorina en aio odottaa sitä, mitä tulee, vaan haluan osallistua suunnan etsintään, "kävellä harhaan" tai väärää polkua, väärien "tyyppien" kanssa, jos niin on tarkoitettu...

Teen kaikkeni, 

että voisin päästää irti ja iloita elämän "helppoudesta" siitä, että ylipäätään elämässäni tapahtuu ja olen täällä.
Pyydän, että saan toteuttaa sitä tehtävää, joka minulle on annettu. Tarvitsen kaiken avun, että voin toteuttaa tehtävääni, että löydän "punaisen langan" tai kirkkaan Valon, joka ohjaa, opastaa ja antaa rohkeutta.