Yksinäisyys ja sen seuraukset…

Minä taidan mökkiytyä kokonaan, kotoa lähtö on taas kerta kerralta vaikeampaa..

Yksin en haluaisi olla… seurassa en jaksa… mitä siitä välimaastosta löytyy?

Viihdyn itsekseni nykyisin todella hyvin...niin hyvin, että puhunkin jo yksin, voi kun sitä kissakaan ei enää ole. Kissalle oli hyvä puhua ääneen kaikki jutut, ei tuntunut yhtään erikoiselta, kun toinen kerran vietti vierellä aikaa ja oli kuin ollakseen kaverina. Nyt, kun huomaan lausuvani sanoja ääneen  oikein säikähdän, sillä kukaan muu ei ole niitä kuulemassa kuin omat korvat...

Entäs ääni, jolla sanoja lausun... hiljainen, varovainen…kuin kuiskaus rannalla ...katoaa ilman kenenkään huomaamatta. Ihan kuin minua ei silloin olisikaan, sanat eivät saa vastakaikua mistään, niin no, minun oman pään sisällä tietysti, mutta se se vasta surullista onkin… ääni, jota ei kukaan kuule, onko sitä olemassa ollenkaan?

Entäs ne sanat, itselleni niitä kerron. Olen pyrkinyt positiivisiin ja kiittäviin, helliin ja rauhoittaviin kerrontoihin. Yksin ollessa niiden toistaminen puuduttaa, kun ei voi kertoa niitä toiselle ihmiselle eikä saa niitä kuulla toiselta. 

Ajoittain yksin lausunta riittää, toisinaan se päättyy itkuun… silloin iskee se yksinäisyys, jolla ei ole pohjaa, ei rantoja…  

Onneksi tulevat edes kyyneleet sanoille kaveriksi... 

Kyyneleet ja nyyhkytys sanojen tilalle… jonkin ajan päästä jo helpottaa… ja pohja alkaa taas tuntua jalkojen ja sanojen alla. Toivo löytää pienen välin nyyhkytysten keskeltä ja pyrkii sisään lohduttamaan ja antamaan anteeksi sen kaiken, mitä mieli kerkesi tuon pohjattoman hetken keskellä luoda .. sen tuskaisen rakkauden kaipuun, ihon hellyyden ja toisen läheisyyden...  Aivan kuin pieni lapsi kaipaan käsiä ympärilleni, suukotteluja ja silityksiä – niillä yksinäisyys saisi äkkilähdön kauas pois…  Nyt kuitenkin kyyneleet yrittävät parhaansa, jotta olo helpottuisi.

Kyyneleet, varsinkin yksin valutettuina, vievät valtavasti voimia. Ne uuvuttavat ja tuovat epätoivon liian lähelle. Ne muuttavat mustaksi, kuin ukkosmyrskyn tullessa, koko tilan. Samoin kuin myrsky, kyyneleet vievät mennessään rajuilman, yhtä nopeasti kuin se tulee niin se poistuu ja yhtäkkiä huomaan, että tässähän minä olen – hengissä, voipuneena, yksin - niin, mutta pienen toivon kipinän kanssa kuitenkin ja elämä  jatkuu, etsintä jatkuu… 

Kaipa se ihminen - se minulle oikea rakas ja lohduttajakin, vielä löytyy... Täytyy taas jaksaa jatkaa sydän avoinna ja uskoa, että oikea ihminen, oikeaan aikaan tulee kohdalle ja… niin, minä saan myös olla hänelle se oikea, rakas ja lohduntuoja. Sitten tasapaino on helpompi löytää tähän kaikkeen, mitä nyt yksin kannattelen ja tuskailen…

Luotan kyllä, mutta odottavan aika on pitkä ja raskaskin… Tule jo <3