Itsensä peilaaminen on raskasta hommaa, mutta lopussa  kuitenkin kiitos ..hmm .. seisoo

Kuinka opin tuntemaan paremmin itseäni? Siinä pulma… Yksin ollessa se on oman pään ja sydämen, sielunkin heijastuksien ihmettelyä ja ratkomista meditoimalla, lukemalla, kirjoittamalla ja monilla muilla työkaluilla työstäen, yksin. kaikessa rauhassa ajan kanssa... 

Kunnes saan peilikseni toisen ihmisen,.. Aikatauluista tai työkaluista olisi apua, ne vaan eivät auta juuri silloin, kun asiat poksahtelevat auki mitä ihmeellisimmissä kohdissa tapaamisia tai laittavat ovet lukkoon juuri, kun luulin oivaltaneeni mahtavan jutun itsestäni… kuin ilmapallo neulalla puhkaistuna olen tyhjänä, ymmälläni ja vereslihalla… vaikka luulin jo tuntevani itseni,

Toinen ihminen saa tunteeni, puheeni, arjenkin näyttämään ihan muulta kuin mitä juuri olin sen ajatellut olevan. Kaikki muuttuu hetkessä, kun oivallan, että olen käsiteltävän asian suhteen edelleen rikki, epätäydellinen, keskeneräinen .. enkö siis osakaan ottaa peilikuvaani vastaan hyväksyen tai ihaillen? Yhtä äkkiä koen olevani täysin epäonnistunut viime vuosina tapahtuneen kehitykseni suhteen. sen kehityksen, josta olen ollut niin onnellinen… sillä luulin jo saavuttaneeni rauhan, onnellisuuden, hyväksynnän ja rakkauden itseni kanssa… Katin kontit!

Miksi on niin vaikeaa hyväksyä itsensä, rakastaa itseään? Miksi peili kertoo aivan eri tarinaa minusta? Järkyttyneenä mietin; enkö ole oppinut yhtään mitään, enkö enää osaakaan olla onnellinen tässä ja nyt? Miksi annan menneisyyden hypätä hartoilleni, eteeni  ja  tähän kahden ihmisen väliin pelottelemaan.. 

Jos vain uskaltaisin… Katsoa suoraan silmiin peilistä näkyvää: Mitä näkisin?

Näkisinkö edelleen sen pienen tytön, yksin, suruissaan, peloissaan, häpeissään vai näkisinkö aikuisen naisen, joka ottaa sen pienokaisen syliin ja auttaa katsomaan mitä peili kertoo. Auttaisi yhdessä katsoen näkemään, kuinka minä sittenkin olen muuttunut, kehittynyt ja kasvanut oivallusten tiellä ja että tämäkin tapahtuma on osa sitä kasvamista eteenpäin. Joka tapauksessa, vaikka se on pelottavaa ja tuntuu harpauksilta taaksepäin,menneisyyteen,

Valtava kiitollisuus nousee sydämeeni tuota toista ihmistä kohtaan, joka antoi minulle mahdollisuuden nähdä itseni uudesta näkökulmasta, laittoi minut tiukille sanojeni suhteen ja haastoi minua tuijottamaan peiliin niin, että oivalsin: tällekin asialle haluan vielä tehdä jotain! 

Haluan, siis tahdon!

Vaikka peiliin katsominen vaatiikin muuttumaan, se on juuri se mitä minä tahdon ja se olen juuri minä.jonka haluan muuttuvan. 

Muuttuminen pelottaa, ahdistaa, lähes oksettaa… silti: Tahdon! 

Tahdon kasvaa vielä paremmaksi, rakastavammaksi, armollisemmaksi.. ensin itselleni, kaikessa keskeneräisyydessäni… ja kun osaan hyväksyä itseni, onnistuu se myös muiden kanssa... 

ja silloin voin peilata ja hyväksyä näkemäni, kuulemani ymmärtäen, että olen juuri nyt, juuri tällaisena Tarpeeksi hyvä ihminen ja riitän itselleni, sillä tiedän että teen parhaani ollakseni MINÄ <3